Ateljeekoti

Tuomio oli tyly:
– Minä en tällaiseen vanhaan ja rumaan taloon halua muuttaa, ilmoitti yhdeksänvuotias Anna-Matilda, kun perheen auto kaartoi ensimmäistä kertaa Särkänniemen pihaan.

Yhdeksän vuotta myöhemmin hän ratsastaa ympäri pihapiiriä Caius H.:lla, puoliverisellä ruunalla. Pitkät hiukset hulmuavat samaan tahtiin hevosen harjan kanssa. Jyväskylän kupeessa Leppälahdella sijaitsevan rinnetontin laidalla kimaltelee Palvajärvi.

Anna-Matildan äiti, yrittäjä Nina Steffansson istuu puutarhakeinussa keskellä pihaa ja heilauttaa kättään tervehdykseksi. Iso, harmaa skotlanninhirvikoira Kastor haukahtaa, puskee reittä kapealla päällään ja kinuaa rapsutuksia. Toinen koira Kiira makailee viileässä tallirakennuksessa. Laitumella käyskentelevät kolmevuotias islanninhevonen Feila frá Steffansson ja samanikäinen lämminverinen Stefu’s Pride.

Pihapiiriä ympäröivät keltainen päärakennus ja punamultaiset piharakennukset. Kuuden hehtaarin tontille mahtuvat kaikki Ninalle tärkeät asiat: perhe, taide, yritys, eläimet ja sisustaminen.

Hirsitalo, johon Nina ihastui, oli alkujaan torpparinmökki. Anna-Matildalla sen sijaan kesti kaksi vuotta, ennen kuin hän edes kehtasi tuoda kavereitaan uuteen kotiinsa. Nyt tilanne on toinen, ja lasten ystävät vierailevat talossa säännöllisesti. Torppa muuttui uusien omistajien käsissä täysin. Purkamisen jälkeen talossa oli vain seinät ja katto ja jopa perustukset uusittiin. Näkyviin jätetyistä seinähirsistä löytyi kaiverrettuna talon rakennusvuosi 1811. 

Ensin oli saatava rakenteet suoriksi. Ammattilaiset korjasivat vanhoja hirsiä ja tekivät hiukan uutta. Taloon rakennettiin uusi sisäänkäynti ja kylpyhuone, ikkunat ja lattiat uusittiin ja kylmä yläkerta remontoitiin asuttavaksi.Remontti kesti elokuusta jouluun.
– Muutimme taloon aatonaattona. Sisällä oli kymmenen lämpöastetta, eikä meillä ollut vielä edes sänkyjä, Nina kertoo.

Kaksi vuotta myöhemmin talon ulkovuoraus uusittiin ja taloon rakennettiin kaksi terassia ja parveke. Nyt Mökki on kasvanut 170 neliön taloksi, joka muistuttaa vaaleaa ateljeeta. Sitä se tavallaan onkin Ninan taideharrastuksen takia. Seinillä on voimakkaan värisiä tauluja, joita tasapainottavat vanhoille ikkunalaseille maalatut, pitsimäiset kukkatyöt. Vanhat lasiovet aukeavat tupaan, jonka valkoisia hirsiseiniä lämmittää talon alkuperäinen leivinuuni.
– En ollut ikinä haaveillut hirsitalossa asumisesta, sillä en edes pidä puupinnoista. Kasvoin itse kivitalossa. Pidän kivestä, koska se on niin sileä materiaali. Tästä syystä maalasin seinät valkoisiksi.

Maansiirtoyritystä pyörittävät Nina ja Jari Hintikka perustivat firmansa pian tutustumisensa jälkeen. Nina työskentelee kotona, mikä tuo hänen arkeensa vapautta, mutta toisaalta päivät saattavat venyä pitkiksi. Hänen on käytävä haastattelunkin lomassa tarkistamassa sähköpostit ja soittamassa muutama puhelu.
– Vapaa-aikaa on vähän ja silloin kun sitä on, täytyisi osata pysähtyä. Yrittäjyys vaatii myös itsekuria, jota on joskus vaikea löytää. Kaikki vastuu on kannettava itse.

Myös lapset ovat yrittäjähenkisiä. Vanhin poika työskentelee vanhemmillaan oppisopimuksella. ja keskimmäinen on firmassa kesätöissä. 21-vuotias esikoinen haluaisi jo osakkaaksi ja on rakentamassa omaa taloakin. Nina on siis tiiviisti kiinni sekä lastensa elämässä että yrityksessä. Välillä hän kaipaa omaa rauhaa.
– Olin lasten kanssa kotona, kun he olivat pieniä. Minun piti saada oma hetkeni, ja silloin kiinnostuin maalaamisesta.

Artesaaniksi ja sisustussuunnittelijaksi valmistunut Nina rakastaa elävän mallin maalausta ja parissa minuutissa tehtäviä croquis-piirroksia, joita on kehystetty vanhan, romanttisen vitriinin päälle.

Lapsena hän saattoi maalata öisinkin, mutta nykyisin hän aloittaa vasta, kun valoa on tarpeeksi. Taide tulee kuitenkin kakkosena varsinaisen päivätyön jälkeen.
– Maalaan kun tiedän, ettei minulla ole hommia rästissä. Joskus saatan varata harrastukselleni kokonaisen päivän. Kun maalaan, en ajattele mitään muuta. Maalaustarvikkeet ovat minulle tuki ja turva. Omien sanojensa mukaan hänen on jatkuvasti tehtävä tai tuotettava jotain.
– Jos en maalaa, ompelen tai suunnittelen asioita, joita voisimme vielä rakentaa tänne.

Pelastuslaitoksella vain yksi henkilö tietää, missä Särkänniemen rantatila sijaitsee. Täytyy vain toivoa, että tämä henkilö on paikalla, jos jotain sattuu. Tie ei näy monissa navigaattoreissa lainkaan, vaikka sen varrella sijaitsee muitakin taloja. Posti haetaan arkisin tienhaarasta ja sunnuntaisin lähes kolmen kilometrin päästä isolta tieltä.

Tontilla on siis säilynyt pala menneisyyden rauhaa. Siitä muistuttavat myös vanhat esineet, kuten tuvan kattohirressä roikkuvat rautarenkaat, jotka löytyivät taloa purettaessa. Lähes jokainen vierailija ikään katsomatta jää niihin roikkumaan ja venyttelemään. Talossa oli ennen myös pirtinpöytä, pitkät maalaispenkit ja kärrynpyörä, jotta talon alkuperäinen henki säilyisi.
– Katsoin niitä pari vuotta ja totesin, etten pysty elämään niiden kanssa. Pidän kyllä vanhasta, mutta sitä ei saa olla liikaa, Nina sanoo.

Sittemmin pirtinpöytä on vaihtunut kevyen moderniin ruokaryhmään ja penkit klassisiin nahkasohviin. Kokonaisuus on valoisa.
– Mummini sanoi aikoinaan, että ihmisellä täytyy olla ympärillään suloinen sekasotku. Anna-Matilda laittaa usein tavarat tarkasti suoraan, ja minä käyn perässä vetämässä ne hiukan vinoon, Nina naurahtaa.

Mutta koska talossa asuu monta ihmistä, on osattava tehdä kompromisseja. Tämä koskee myös sisustusta. Nina haaveilee valkoisista kivipinnoista ja sinapinkeltaisista Venetsia-tuoleista, joiden seuraan hän voisi yhdistää pari suurta taulua. Kaikki eivät ole moderneista ajatuksista innoissaan.
– Poikani eivät haluaisi muuttaa asioita lainkaan, mutta hekin tietävät, että jokin pyörähtää täällä kuitenkin aina ympäri.

Heini Lehtinen kuvaussuunnittelu Laura Brotherus kuvat Tiiu Kaitalo