Kakkoskoti saaressa

Valkoinen moottorivene kyntää merta. Pärskeet nousevat korkealle, ja tuuli tuivertaa tukan silmille. Siellä täällä näkyy saaria, avomeri on kaukana edessä. Mats Westerholm osoittelee taloja: tuolla oli ennen kauppa, tuolla isä rakastui suvun kesäpaikkaan ensi silmäyksellä. Seutu on Matsille selvästi tuttu ja rakas. Vene kaartaa kohti laituria, jolla odottaa hänen vaimonsa Gitta Westerholm. Kalliolla kohoaa kermanvaaleaksi maalattu mansardikattoinen puutalo.
 
Matsin isä osti vuonna 1908 valmistuneen talon Sipoon saaristossa suvun kesäasunnoksi 1950-luvun alussa. Gitta tuli kuvioihin jo teini-ikäisenä.
– Oli se aika hupaisaa, kun hän souti mökkimme eteen ja mukamas pudotti airot veteen. Häntä piti lähteä pelastamaan, ja sillä tiellä tässä ollaan, Mats kertoo.
– Kyllä ne ihan oikeasti tippuivat, Gitta naurahtaa.
Kun Matsin vanhemmat kuolivat, Mats ja Gitta lunastivat paikan itselleen. Lasten ollessa pieniä perhe vietti täällä kaikki kesät ja useimmat viikonloput.
– Tulimme heti, kun jäät lähtivät, ja palasimme vasta syysmyrskyjen alkaessa. Välillä tänne on tarvottu pulkkien kanssa jäätä pitkin, Gitta kertoo.
Kun lumi ulottuu puolisääreen, tuntuu kuin mökki olisi kaukana muusta maailmasta, vaikka se sijaitsee vain kivenheiton päässä Helsingistä.
Nyt lapset Matias ja Maria ovat jo aikuisia. Heidän puolisoidensa lisäksi Marian lapset, kymmenvuotias Max ja seitsemänvuotias Malin, ovat tuttu näky kesämummolassa.
 
Taivaansiniseksi maalatut puuportaat narisevat hieman askelten alla. Yläkerrassa on makuuhuoneiden lisäksi suuri parveke, jolta näkyvät puutarhan käkkäräoksaiset omenapuut. Alakerrassa on keittiö, makuuhuone ja kuisti, jonka pieniruutuisilla ikkunoilla kukkivat valkoiset pelargoniat. Meri välkkyy ulkona.
1960-luvulla taloon rakennettiin lisäsiipi, mutta muuten mökki on lähes alkuperäisessä kunnossa. Vesi kannetaan kaivosta, eikä sisävessaa ole.
– Tiskit tiskataan kuistilla ja sähkötkin tänne vedettiin vasta sitten, kun Matsin äiti hurahti Peyton Place -tv-sarjaan eikä voinut elää kokonaista kesää ilman sitä, Gitta kertoo.
Keittiön vanha puuhella ei enää toimi, mutta aikanaan sillä keitettiin sammioittain lasten herkkuruokaa, kalasoppaa. Nyt keitto valmistuu kaasuhellalla. Kala virvelöidään tietysti itse merestä. Mats on opettanut lapsensa ja heidänkin lapsensa kalastamaan.
– Edellisenä iltana tehdään voileivät valmiiksi ja laitetaan kaakao termospulloon. Aamulla lähdetään merelle. Aikainen herätys ja yön jälkeen vielä sumuinen meri ovat lapsista hyvin jännittäviä, Mats kertoo.
Hän koki itse saman jännityksen lapsena lähtiessään kalaan oman isänsä kanssa. Mats esittelee ylpeänä isän vanhoja virveleitä, jotka on ripustettu seinälle.
– Tuo yksi on tehty vanhasta miekasta, ja tuossa on vielä jäljellä isäni vanha kela. Kaikki toimivat.
 
Salaisia leikkipaikkoja löytyy saarelta useita. Rantakalliot on kuin luotu kiipeilyyn, meri kutsuu uimaan ja lähiluodot tutkimusretkille. Saaren keskellä on tiheä metsä, jota täplittävät auringonvalon täyttämät nurmikkoiset niityt.
– Kerran ajoimme kavereiden kanssa takaa saareen eksynyttä hirveä aseinamme kepit ja jousipyssyt mutta onneksi emme löytäneet sitä. Olisimme todennäköisesti lähteneet karkuun, perheen poika Matias muistelee.
Saaressa asui kesäisin paljon lapsiperheitä, joten aika ei käynyt pitkäksi. Nyt kolmekymppinen Matias viettää aikaa mökillä vaimonsa kanssa.
– Parasta kesissä olivat kaveruusuhteet, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Nyt kavereillani on jo omia lapsia, ja on mukava ajatus, että uusi sukupolvi saa kokea saarella omat seikkailunsa.
Gitta kattaa kahvit kuistille. Muistellaan puumajaa, jonka Matias rakensi kavereineen neljän metrin korkeuteen. Majassa oli terassi, josta kiikaroitiin mahdollisia tunkeutujia – tyttöjä.
– Heitä emme majalle halunneet, Matias kertoo.
Välillä uitiin saaren ympäri, välillä järjestettiin lasten olympialaiset. Sadepäivinä luettiin kirjoja ja kuunneltiin sateen ääniä.
Onnettomuuksilta ei ole vältytty. Kerran Matias juoksi siskonsa nukenrattaiden kanssa pitkin kuistia ja tippui kalliolle niin, että hammas meni poikki. Joskus on jopa irrotettu uistin jonkun korvasta.
– Tämä pöytä on toiminut saaren sairaalana, Gitta sanoo osoittaen kahvipöytää.
Matsin isä oli aikanaan Sipoon kunnanlääkäri. Onnettomuuden sattuessa potilas kiikutettiin Westerholmeille ja haavat ommeltiin pöydällä.
 
Leikkikaluja ei ole saaressa juuri tarvittu, luonto ja vilkas mielikuvitus ovat riittäneet. Mats on tyytyväinen, että lapset ovat oppineet kunnioittamaan luontoa. Matiaksen mielestä talon paras paikka on terassi, jolta voi katsella ulapalle.
– Hienointa on, kun myrsky saapuu. Tumma rintama lähestyy, sitten alkaa tuulla ja yhtäkkiä näkee, missä kohtaa sade iskee mereen. Se on jotenkin jylhää. Silloin tajuaa oman pienuutensa ja luonnon suuruuden. Silloin ei kuitenkaan pelätä vaan sytytetään takkaan tuli, poltetaan kynttilöitä ja kuunnellaan myrskyn ulvontaa.