Klassinen amerikkalainen tyyli

Mielikuvat vievät ensimmäiseksi Beverly Hillsiin. Muhkeat valkoiset sohvat ja holvikaaren tapaan korkeuksiin kaartuva ruutuikkuna sopisivat erinomaisesti kalifornialaisen luksuskodin olohuoneeseen. Ikkuna on niin suuri ja huone niin täynnä valoa, että olohuone on kuin auringontemppeli.

Toisaalta keittiön katon tummaksi petsatut kattopalkit, rouhea kivilattia ja tammiset kaapit tuovat mieleen Ranskan Provencen. Leikki sikseen, Christine

Leidenius-Kourula ja Eero Kourula ovat asuneet ties kuinka pitkään Espoossa.

Vaaleankeltaiseksi maalattu punatiilikattoinen omakotitalo on kolmas, jonka Kourulat ovat rakennuttaneet itselleen. Perhe on muuttanut noin kymmenen vuoden välein, sillä ensimmäinen talo valmistui 1980 ja toinen 1991. Nykyinen koti rakennettiin 2004.

Naapurustossa ei taatusti ole toista samaan tapaan sisustettua kotia. Klassinen ja hienostunut amerikkalainen sisustaminen on Pohjolassa liki poikkeustapaus.

– Pidän vanhoista tavaroista ja siitä, että kalusteiden ja tekstiilien värit sekä muodot sulautuvat toisiinsa. Suosikkilehteni on amerikkalainen Veranda, jonka esittelemät kodit ovat liian ylellisiä ja rosottomia makuuni. Miljonäärien huviloiden kalliista sisustuksista voi kuitenkin unelmoida ja poimia virikkeitä. Katson täydellisiä kuvia mietiskellen, millä tavoin saman tyylin voi toteuttaa pienemmin ja huokeammin, Christine hehkuttaa.

Christine on koonnut kaiken itse pala palalta, ilman ammattiapua. Useimmiten löydöt ovat tulleet vastaan aivan muualla kuin huonekaluliikkeissä.

Käydään peremmälle. Olohuoneen ikkunan edessä on kaksi nojatuolia, jotka ovat uudet, vaikka ne voisivat tyylin puolesta olla 1700-luvun puolivälin Englannista. Ne Christine huusi Helanderin huutokaupasta Helsingistä.

– Yhdysvaltain Suomen-suurlähetystö jätti sinne myyntiin tarpeettomaksi käyneitä huonekaluja. Kun väki vaihtuu ja mieltymykset muuttuvat, lähetystöt laittavat yleensä kaiken kiertoon. Ostin samasta huutokaupasta myös kaksi nojatuolia ja ison peilin.

Monet kodin muista huonekaluista ovat perintöaarteita, joista Kourulat eivät aio luopua koskaan. Jokaiseen niistä liittyy muisto, usein lämmin ja vähän koskettavakin. Christine kertoo olohuoneeseen ripustetun myöhäiskustavilaistyylisen peilin tarinan.

– Sain sen, kun olin vasta kahdeksanvuotias.

Peili kuului hänen isoäitinsä äidin seuraneidille Olga-tädille. Kun pieni tyttö näki kauneudentajuaan vastaavan peilin, hän lumoutui – ja rohkeni pian kysyä, saisiko hän sen omakseen sitten, kun täti joskus kuolee. Peili mainittiin Olgan testamentissa, ja se siirtyi Christinelle. Tosin omaan huoneeseensa hän ei koreaa kuvastinta saanut, vaan isä ja äiti pitivät sitä hallussaan vuosikaudet.

Viereisen ruokailutilan kalusto on uusi, mutta seinällä on englantilaisen Davenportin tehtaan Asiatic Pheasants -sarjan vanhoja lautasia. Arabia on käyttänyt tuotannossaan samaa koristetta Fasaani-nimisenä.

Takkahuoneen uusrokokootuoleissa kelpaisi nauttia vaikka lasillinen mallasviskiä. Tummanpuhuvat tuolit ovat peräisin Christinen isoäidin kodista Vaanilan kartanosta Lohjalta. Molemmat tuolit on verhoiltu nahkalla, ja selkä- ja käsinojia peittää tammenlehviä kuvaava pakotuskoristelu.

– Huoneessa viihtyvät kaikki, myös perheemme Kizi-kissa. Toistaiseksi se on ymmärtänyt olla raapimatta kynsiään silkkiin, samettiin ja muihin houkutteleviin kankaisiin.

Vielä on syytä kurkistaa Christinen ja Eeron makuuhuoneeseen. Uudessa sängyssä on vaikuttava päätykoriste. Koukeroiset kaiverrukset ovat Christinen vanhemmille kuuluvasta 1800-luvun lopulla tehdystä trymoopeilistä, ja osan voi tarvittaessa liittää siihen takaisin.

Kotitalon nimi on Villa Christine. Syy nimeen on selvä. Christine oli piirtänyt talon pohjapiirroksen paljon aikaisemmin, ennen kuin uuden talon rakennuttaminen tuli edes puheeksi.

– Kun edellisissä kodeissa kaikki on saatu valmiiksi, minuun on iskenyt tekemisen puute. Nautin enemmän tekemisestä kuin valmiista, hän myöntää.

Kolmanteen urakkaan johti silkka sattuma. Muutama vuosi sitten hän ajeli Espoon Latokaskeen hakemaan poikaansa kylästä ja oikaisi Nöykkiön ja Vanhan Kirkkotien kautta. Kapean ja mutkaisen tien varrella on kauniita omakotitaloja ja hyvin hoidettuja pihoja. Tuolloin silmiin osui pieni kyltti, jossa luki ”myytävänä”. Christine iski jarrut pohjaan.

– Kävelin tontille ja tajusin, että tässä se on. Kun se oikea osuu kohdalle, sitä ei tarvitse miettiä hetkeäkään.

Mitä siitä, vaikka keskellä kökötti purkukuntoinen omakotitalo, kun tontilla oli myös sileä avokallio, paksu kiviaita ja omenapuita. Kourulat tekivät tarjouksen vielä samana iltana, ja seuraavalla viikolla tontti oli heidän. Rakennustyöt aloitettiin muutaman kuukauden päästä kaupoista.

Arkkitehti Anne Fagerholm muokkasi Christinen piirustukset sopimaan tonttiin, ilmansuuntiin ja rakennuskantaan. Kivitalon lämmitys päätettiin hoitaa aurinkoenergialla ja öljyllä.

– Teimme kaikessa kiireessä useita hyviä ratkaisuja, vaikka osa niistä osoittautui varsin hintaviksi. Varsinkin monimuotoinen aumakatto oli rakennusmiehille haasteellinen. Siitäkin selvittiin, vaikkakaan ei ilman budjetin ylitystä.

Christine kertoo kotinsa tarinaa istuen keittiön tukevan ruokapöydän ääressä. Pöytä on hänen lapsuudenkodistaan. Monta sukupolvea mahtui sen ympärille nauttimaan yhteistä jouluateriaa, kun pöytään lisättiin reilun kokoinen jatko-osa.

– Modernit kalusteet vaikuttavat usein hyökkääviltä, eivätkä ne tuo kotiin riittävästi lämpöä ja viihtyisyyttä.

Christine tosin paljastaa, että hän hankki vuonna 1969 opiskelija-asuntoonsa Skannosta silloin huippumodernin lakkalaverin. Sen irtotyynyt lojuvat jossakin monista varastoista, joihin hän tallettaa kaiken, mille ei löydy paikkaa.

– En raaski heittää melkein mitään pois. Toisaalta ostan vain tavaroita, jotka kestävät aikaa ja jotka voimme jättää perinnöksi lapsille. Se on oleellinen osa sisustusfilosofiaani ja -tyyliäni.

Kari-Otso Nevaluoma Kuvat Juha Juntto