Lapsiperheen vitivalkoinen koti

Eteisessä on vitivalkoinen sohva, jossa ei ole yhtäkään tahraa. Valkoisia laattalattioita ei peitä hiekka eikä lelumeri. Portaikkoa ei ole tukittu turvaporteilla. Valo tulvii kahden kerroksen korkuisesta ikkunasta avaraan tilaan, jossa ei ole mitään turhaa. Katse kiinnittyy leijuvan oloisiin metalliverkkotuoleihin ja lasipintaiseen ruokapöytään. Minimalistinen talo ei siis ole mikään tyypillinen lapsiperheen koti. Pikemminkin kyseessä voisi olla kahden designista kiinnostuneen ihmisen asunto. Niin se aluksi olikin: Tiina ja Petri olivat taloa rakentaessaan vielä lapseton aviopari, joten sitä ei suunniteltu jälkikasvua ajatellen.
Eelis Suomala, 3,5 vuotta, on paikalla todistamassa, että sellaista on pariskunnalle siunaantunut. Yksivuotias pikkusisko Seela, on vielä päiväunilla yläkerrassa. Vastaanotto on tyly:
– Minä en kerro mitään, Eelis ilmoittaa.
Pian hän kuitenkin puhuu laveasti parkkitaloista ja nimeltä mainitsemattomien sukulaisten kaahailusta.

Kangasalalaisessa maalaismaisemassa sijaitsevan talon esteettiset ratkaisut sopivat lapsiperheen elämään yllättävän hyvin. Edes valkoisuus ei ole niin paha asia kuin luulisi. Toki kaikki lika näkyy, mutta eipähän mikään tahma jää pitkäksi aikaa muhimaan. Ruokapöydän pinta on helppo pyyhkiä ruokailun sekä askartelun jälkeen, ja moppi on yhtä nopeasti esillä kuin rätti.
– Täällä on oikeastaan vain vähän sellaista, mitä lasten pitäisi varoa. Ja mitä vähemmän tavaraa, sitä helpompi on siivota, Tiina sanoo.
Siivoamisesta on tullut myös osa lasten leikkejä. Naapurin lapset hämmästyivät, kun Eelis ilmoitti heille, että täällä pitää tehdä hommia ennen leikkimistä. Yksi hänen lempipuuhistaan on ikkunanpesu. Ei haittaa, vaikka ikkunat olisi pesty eilen. Ne pestään tänään uudestaan, jos Eelis niin haluaa.
– En halua rajoittaa siivoushaluja. Pesemme ikkunoita niin kauan kuin se on hauskaa, Tiina sanoo.
Suuren ikkunan on tosin luvannut pestä Petri, mutta lupaus on vielä lunastamatta. Niinpä Tiina saattaa kirjoittaa Facebook-statukseensa, että jollei uutta päivitystä tule vartin päästä, hän on todennäköisesti pudonnut tikkailta kurotellessaan ikkunan ylälaitaa.

Alakerrassa sijaitsee talon kontrollikeskuksena toimiva avokeittiö. Tiina tietää siellä ollessaan joka hetki, missä lapset ovat. Keittiöstä ehtii parilla askeleella patiolle, takapihalle ja portaikkoon. Portteja ei tarvita, sillä lapset eivät ole yläkerrassa koskaan yksin. Eelis osaa jo nousta raput itse, mutta koska ne ovat siinä joka päivä, uutuudenviehätys on kadonnut. Seela vasta harjoittelee: porras numero yksi on jo valloitettu.
Myös sisarusten yhteinen leikkihuone on alakerrassa, joka on muuten lähes yhtä suurta tilaa. Huone toimii myös parkkipaikkana ajettaville ja potkittaville menopeleille. Laattalattia kestää niden pyöriä hyvin – toisin kuin yläkerran parketti. Tilavassa kylpyhuoneessa mahtuu paitsi kylpemään myös tekemään paperimassatöitä ja huovuttamaan. Perheen mummot tosin ovat kauhuissaan sen isoista ikkunoista. Kesällä askartelupaja siirtyy patiolle, josta laskeudutaan rappusia pitkin valtavaan puutarhaan. Sinne Tiina ja lapset tekevät eväsretkiä. Välillä Eelis poimii äidille kukkia ja syö marjoja suoraan pensaista.
Vaikka talo on uusi, vanhan kesämökkitontin puutarha säilytettiin perennoineen ja omenapuineen. Huonejärjestys ja talon sijainti oli jo päätetty, kun suunnittelijaksi palkattiin arkkitehti Pirjo Badermann. Suunnittelussa otettiin huomioon erityisesti valo.
– Halusimme, että talo avautuu länteen, niin että saamme nauttia päivän viimeisistä valonsäteistä. Idänpuoleiset ikkunat ovat pieniä, koska siellä sijaitsevat makuuhuoneet, Petri kertoo.

Suomelat eivät hanki kotiinsa mitään väliaikaista. Esimerkiksi patio on vielä lähes kalustamaton, koska mieleisiä puutarhakalusteita ei ole löytynyt. Keittiöstä puuttuvat mikroaaltouuni ja kahvinkeitin. Ostopäätös tehdään vasta, kun ratkaisu on molempien mielestä hyvä. Jos toinen ei ole varma, tavara jätetään ostamatta. Vain lelujen tulvan edessä vanhemmat ovat joutuneet antautumaan. Varsinkaan Tiinalle tyhjä tila ei ole ongelma. Yläkerran aula oli pitkään tyhjä, ja sellaisena se oli hänen mielestään ihana. Edellisessä asunnossa ystävät uskoivat Petrin ja Tiinan tulleen hulluiksi, kun heillä oli pöytä ilman tuoleja.
Alakerran isossa tilassa ei ole lainkaan mattoja, ja suuressa ikkunassa ovat talon ainoat verhot – nekin usein syrjään vedettyinä. Pöytäliinaa ei ole eikä tule, vaikka mummot kuinka yrittäisivät antaa niitä lahjaksi. Makuuhuoneen mallinukketorsot, jotka ovat peräisin Tiinan työpaikan poistomyynnistä, toimivat riisutun kodin katseenkiinnittäjinä.
Perheen aarteet löytyvät seiniltä. Yläkerran aulan kunniapaikalla on kokoelma Howard Smithin värikkäitä keramiikkalautasia. Alakerrassakin on pari mustavalkoisia. Petrin arkkitehtisetä on työskennellyt Smithin kanssa, joten taiteilija on ollut Petrille tuttu lapsesta asti. Jos tyhjälle seinälle tarvitaan täytettä, Tiina maalaa tarvittaessa taulun.

Tontilta puretusta vajasta löytynyt Helsinki-kyltti oli uuden kodin ensimmäinen esine. Se piti naulata makuuhuoneen seinään kiireesti, jotta se ei häviäisi rakennusjätteen mukana. Kyltti on oikeastaan perheen sisäinen vitsi.
– Minä olen kotoisin Turusta, ja Petri on asunut lähes koko ikänsä Tampereella. Mutta koska hän on käynyt syntymässä Helsingissä, hän on muka stadilainen, Tiina selittää.
Kaikkein tärkein sisustuselementti on kuitenkin taivas. Yläkerran aula on paras paikka auringonlaskujen, ukkosmyrskyjen ja tähtien katseluun. Pimeässä hohtavia tähtiä on myös lasten makuhuoneen seinällä. Tiina harkitsi jo niiden poistamista, mutta huoneessa ei voi tehdä enää mitään muutoksia ilman Eeliksen lupaa. Hän nimittäin tietää täsmälleen, mitä tahtoo.
 

Katariina Krabbe Kuvaussuunnittelu Ida Lestinen ja Kaisa Järvinen Kuvat Riikka Kantinkoski