Pikkuinen torppa

Vaatimaton kalastajatorppa seisoo yksikseen Saaristomerellä sijaitsevan Dömaskärin etelärannalla 30 kilometrin päässä mantereesta. Karua saarta katsellessa miettii, miten elämä on ylipäätään ollut täällä mahdollista.

Torpalla on murheellinen menneisyys. Reilut sata vuotta sitten sen emännäksi naitiin naapurisaaresta Johanna-niminen nainen. Hän jäi yllättäen leskeksi mutta löysi ajan myötä uuden sulhasen. Nuoripari otti kuulutukset mennäkseen naimisiin. Tämä mies kuoli jo ennen häitä – ja vielä omaan sänkyynsä.

Kolmannen miehensä kanssa Johanna pääsi vihille asti, mutta avioliitto jäi lyhyeksi. Meri vei aviomiehen yhtenä myrskyisenä yönä vaimon synnyinsaaren edustalla. Kolmannen kerran leskeksi jäänyt Johanna eli loppuelämänsä lapsettomana ja yksinäisenä omalla saarellaan.

On melkoinen sattuma, että myös torpan nykyinen emäntä on nimeltään Johanna. Hänen elämänsä saaressa ei kuitenkaan ole ollut yhtä dramaattista. Kun hän hankki talon miehensä kanssa 1960-luvulla, se oli huonossa kunnossa. Torppa oli kokenut kovia taistellessaan Saaristomeren myrskyjä vastaan. Hirsiset seinätkin olivat niin harvat, että merituuli puhalsi sisälle asti.

Omistajat kantoivat huolta vanhasta torpasta, jolla ei sellaisenaan ollut enää kauan elinaikaa. Mökki on ainoita kalastajatorppia, jotka ovat säilyneet ulkosaaristossa 1800-luvun puolivälistä asti. Pala kulttuurihistoriaa oli tuhoutumassa.

Alkoi suuritöinen entisöinti Museoviraston kanssa konservaattorin valvonnassa. Torppa purettiin hirsi hirreltä ja huonokuntoiset kappaleet uusittiin. Omistajat vaalivat rakennuksen henkeä niin tarkkaan, että jopa vanhat, vääntyneet naulat suoristettiin ja käytettiin uudestaan.

Remontin valmistuttua viisihenkinen perhe alkoi viettää kesiään Dömaskärissä. Toisinaan perheen äiti oli saaressa lasten kanssa koko kesän ilman mitään yhteyttä ulkomaailmaan. Hän oli sopinut paikallisen kalastajan Andersin kanssa heiluttavansa hätätilanteessa tuvan edessä suurta valkoista lakanaa. Sen nähdessään Anders tietäisi rientää apuun. Onneksi keinoa tarvittiin ani harvoin.

Ruokaa ja juomaa varastoitiin aina kerralla koko kesän tarpeiksi. Pienen kasvimaan perunat ja vihannekset toivat mukavan lisän ruokavalioon, johon kuului miltei päivittäin Andersilta ostettua tuoretta kalaa.

Torppa on ainoa asuttu rakennus, joka kuuden hehtaarin saarella on koskaan ollut. Ei ihme, sillä ympäristö on askeettinen: pari niittyä ja pieniä, käppyräisiä puita, etupäässä katajaa ja pihlajaa.

Pienenä lapset aloittivat uimakauden jo varhaiskesällä. Aikuistunut tytär muistelee, ettei hän ollut lapsena lähes koskaan kipeä. Liekö syynä saaren karaisema fysiikka? Nykyisin tyttären oma viisihenkinen perhe viettää kesiään Dömaskärissä. Päivittäisillä saarikierroksilla kiikaroidaan lintuja ja kerätään niiden luurankoja kallioilta. Mahdollisuudet yhteydenpitoon ovat parantuneet vuosien varrella, mutta tietokoneita ja muuta tekniikkaa ei torpassa ole. Iltauutiset katsotaan televisiosta, joka toimii aurinkopaneelilla.

Kesälampaat ovat asukkaiden seurana joka kesä. Jokaisella lapsella on oma suosikkinsa. Lampaat ovat kovia kerjäämään ruokaa, ja toisinaan ne syövät kukat äidin kukkapenkistä. Viime kesänä yksi sai haukun juustopatongista ja pian koko lauma juoksi lasten perässä. Se oli heidän mielestään kesän hauskin juttu.

Eräänä syksynä saarelle saapui odottamaton vieras: merikotka. Lintu tuijotti pihalla olijoita hetken, kunnes se levitti suuret siipensä ja lensi pois. Tuntui kuin koko taivas olisi pimentynyt, niin valtava se oli.

Tapahtuma on jäänyt kaikkien mieleen. Miten arka lintu uskaltautui pihapiiriin? Ehkä se toivoi huonon ruokatilanteen vuoksi perheen koirasta syötävää.

Onneksi saaren synkkä menneisyys ei kuitenkaan toistanut itseään, ja koirat saavat edelleen juosta rauhassa ympäri saarta.

Teksti ja kuvat Anne Saarenoja