Pysähtynyt aika

 
Rakennusta ympäröivät kevään väreissä hehkuvat puut. Hiljaisuuden rikkovat vain tasatunnein kumahtelevat kirkonkellot ja vastapäisen koulun välitunnilla kiljahtelevat lapset. Ollaan Chamignyn kylässä Champagnen maakunnassa, 70 kilometriä Pariisista itään. Uinuva pikkukylä on täydellinen paikka maalaamiseen.
 – Lapset ovat kuin paratiisilintuja, pidän heidän kristallinkirkkaasta elämänilostaan. Häiriöttömässä ympäristössä ikävystyminenkin voi olla inspiroivaa. Minulla on trooppinen mielikuvitus, enkä juuri tarvitse virikkeitä, sanoo taiteilija Pauli Vuorisalo.
Suomen kuuluisimpiin kuuluva taidemaalari on kevätvierailulla Ranskan-ateljeessaan. Kuvataiteen lisäksi 66-vuotias Vuorisalo on tehnyt pitkän uransa aikana lasia, keramiikkaa, gobeliineja ja painokankaita. Virtaavan viivansa ohella hänet tunnetaan rehevästä olemuksestaan, joka ei jää missään huomaamatta.
 
Kylän keskiaikaiset rakennukset on säilytetty 1500-luvun asussaan. Niiden keskellä seisova kirkko 1100-luvulta on vanhempi kuin Pariisin Notre Damen katedraali. Ateljee sijaitsee kirkon kupeessa kartanossa, jonka omistaa ranskalais-suomalainen suku. Aikanaan kartano kuului Ludvig XV:n aviottomille pojille. Myöhemmin rakennus lahjoitettiin nunnille.
– He hoitivat täällä lapsia, jotka olivat saaneet elämässä huonot kortit. Sittemmin täällä asui Fernand Sabatté, omana aikanaan varsin tunnettu ranskalainen taiteilija. Hänen muistomerkkinsä on kartanon pihalla, Vuorisalo kertoo.
Taiteilija todella tuntee historian ja taiteen. Hänen koukeroiset lauseensa vilisevät viittauksia kulttuuriin.
Kartanon huoneissa on paljon antiikkia ja matkamuistoaarteita: rokokoohuonekaluja, balttilaisia taide-esineitä ja Vuorisalon abstrakteja taideteoksia. Vaikka esineet ovat hyvin erilaisia, kokonaisuus ei tunnu sekavalta.
Arvokkuutta henkivän salongin sisustus on persoonallinen yhdistelmä mustavalkoruudullista lattiaa, modernia taidetta ja vanhoja kalusteita. Olohuoneessa on viihtyisä ilmapiiri. Viehättävän lisänsä siihen tuovat antiikkituolit, jotka on päällystetty kartanon isännän äidin applikoimilla mansikankukkatekstiileillä. Hän on tehnyt samasta kankaasta myös kotoisia tyynyjä, jotka koristavat fiiniä sohvaa. Ateljeen sisustus on pelkistetympi, jotta taiteen tekemiselle jää tarpeeksi tilaa ja ilmaa.
 
Maaseudun rauha ja valo ovat saaneet taiteilijan ihastumaan Chamignyyn. Hän on tehnyt ateljeessaan värikylläisiä guassitöitä, joissa on yksisarvisia, outoja hedelmiä ja Vestan neitsyitä. Jo alkukeväästä valoa on enemmän kuin Suomessa keskikesällä. Siksi taiteilija tekee maalausmatkansa Ranskaan jo huhtikuussa, kun pohjoisessa on vielä nuoskaa.
– Täällä valo putoaa taivaalta kuin vuorikristalli ja syreenit kukkivat.
Tänään aurinko antaa kuitenkin odottaa itseään pilvien takana. Se johtuu taiteilijan mukaan kevään oikukkaasta luonteesta.
– Toisaalta Pariisikin on hyvin kaunis silloin, kun on pimeää ja kaupungin valot kimaltavat. Ranskassa töihini tulee aina ripaus tyylikkyyttä.
Keskiaikainen kartano on paitsi inspiroiva myös salaperäinen. Perimätiedon mukaan sen alta lähtee Marnejoen alittava salakäytävä, jossa kaksi ratsastajaa
mahtuu kulkemaan vieretysten. Tarina kertoo, että
käytävä rakennettiin aikoinaan piirityshyökkäysten varalle.
 
Taiteilijan työ vaatii yksinäisyyttä. Siksi Vuorisalo on valinnut ateljeekseen entisen luostarin meditaatiohuoneen L´Ermitage Saint Brunon. Hän ei yleensä laske sinne ihmisiä, sillä maalaamiseen keskittyminen on hänestä rukouksenomaista.
– Ystäväni ovat sanoneet, että ateljeeni hyvä henki on kuin siunaus. Välillä tunnen itseni lohikalaksi, joka nousee vastavirtaan ja jättää taiteellisen perinnön tuleville sukupolville. En miksikään emoloheksi nyt kuitenkaan, Vuorisalo naurahtaa.
Hän tosin myöntää, ettei seura olisi pahitteeksi paikallisten vetäytyessä illalla muuriensa taakse.
Tänään taiteilija on pilvien lisäksi huolissaan siitä, ettei kartanon puutarhuria monsieur Hamletia ole näkynyt. Puutarhuri edustaa hänelle pysyvyyttä – sitä paitsi, hänelle on jo maksettu.
Elämä pienessä kylässä on Vuorisalolle jo tuttua. Hän vietti lapsuutensa Kankaanpäässä ja pitää ajanjaksoa elämänsä tärkeimpänä. Lapsuudenkodissaan hän oppi arvostamaan taidetta ja kulttuuria sekä nauttimaan hiljaisuudesta. Suomalainen kulttuuri tuntuu taiteilijasta silti vieraalta, vaikka hän toteaakin pianisti Arthur Rubinsteinia lainaten myös pitävänsä tästä ”hiljaisuuden ja yksinäisyyden ruhtinaskunnasta”.  Siksi Vuorisalo hakee töihinsä inspiraatiota maalausmatkoilta ympäri maailmaa.
Toinen tärkeä ajanjakso taiteilijan elämässä ovat Ranskassa vietetyt vuodet. Taidemaailman ahdasmielinen ilmapiiri Suomessa 1970-luvulla ei Vuorisalon mukaan sopinut hänen kaltaiselleen taiteilijalle, joten hän viihtyi paremmin vapaamielisessä Pariisissa. Hän asui pitkään kansainvälisessä taiteilijatalossa Citéssä 60–70-luvun taitteessa ja kävi säännöllisesti Louvressa ihailemassa Rembrandtin, Nicolas Poussinin sekä belgialaisen Antoine Watteaun teoksia.
– Watteaun maalaus Pierrot on psykologisesti terävä. Siinä näyttelijä unohtaa itsensä ja alkaa muuttua roolihahmokseen. Watteaussa yhdistyivät rokokoon charmi ja ruusunnuppumainen nuoruus. Hän oli maalaustaiteen Mozart, Vuorisalo runoilee.
Pariisiin taiteilija ei ole kyllästynyt vieläkään. Vuorisalolla on erityisen hyvä olla Rivolilla sijaitsevassa kahvilassa, josta on näköala Jardin des Tuileriesin puistoon ja Louvreen.
– Tarjoilijat ovat siellä todellisia ihmistuntijoita. Tosin viimeksi uusi tarjoilija kutsui minua papaksi. Siitä en erikoisemmin pitänyt, vaikka se olikin tuttavallista.
 
Päivä kääntyy illaksi. Takkatuli rätisee, kun taiteilija pohtii kuvataiteen syvintä olemusta.
– Luovat ihmiset ovat terävänäköisiä. He osaavat muuttaa negatiivisen kokemuksen positiiviseksi.
Kiinnostavimmat taiteilijat jäävät elämään töidensä kautta vielä kuolemansa jälkeen. Nähtäväksi jää, käykö Vuorisalolle samoin.
– Elämästä on hirvittävästi vaivaa. Se on elettävä niin hyvin kuin mahdollista, ettei se olisi vain tarpeeton kärsimys.
Takapihalta kuuluu ääniä. Joku haravoi – puutarhuri on viimein saapunut. Chamignyn-vierailu on päättynyt, ja Pariisi kutsuu. Taiteilija heilauttaa kartanon portailla kättään hyvästiksi, mutta ei lopullisesti. Syksyllä hän palaa taas.