Saimaan rannalla asutaan vanhassa karjasuojassa

Marko Sutinen asuu Saimaan rannalla talossa, jonka venäläiset varusmiehet rakensivat viime vuosisadan alussa talliksi tai joidenkin arvioiden mukaan sikalaksi. Miten vain, lannan lemut ovat haihtuneet aikoja sitten. Karsinoiden ja pilttuiden paikalla on kahdessa kerroksessa 317 avaraa ja tyylikästä neliötä.

Huonekaluja on uskomattoman vähän, ja lattia kiiltää kuin peili. Huonekorkeus on enimmillään lähes kuusi metriä. Voisi vielä mainita, että talon ulkoreunaa kiertää suuri terassi, johon on upotettu pyöreä ja aikamiehen syvyinen kuumavesiallas. Hassumpi tieto ei liene sekään, että kivenheiton päässä terassilta odottavat hiekkaranta, koivikko ja venelaituri.

– Tulehan yläkertaan työhuoneeseen, niin näytän sinulle kuvia siitä, mistä kaikki alkoi, Marko kehottaa.

Seurataan perässä. Portaikossa voi laskea kätensä jämäkälle teräskaiteelle, jonka hän on omin voimin hitsannut. Askelmatkin vaikuttavat tukevilta.

– Halusin kotiini vähän tehdastunnelmaa. Kaikki keskeiset materiaalit, joita ovat teräksen lisäksi kivi ja betoni, kestävät taatusti kulutusta. Sen, minkä rakennan, täytyy kestää vähintään sata seuraavaa vuotta.

Käy pian selväksi, että Sutinen ei sepitä joutavia, eikä hän ole ensikertalainen rakennuspuuhissa. Vuonna 2002 Lappeenrannassa tuli myyntiin vanhan panimon rakennuksia. Marko innostui ja rakensi sinne loft-asunnon, jonka olohuoneen pituus oli yhdeksän metriä ja korkeus viisi metriä.

Marko oli ehtinyt asua huoneistossaan hädin tuskin muutaman kuukauden, kun hän kuuli uudesta mahdollisuudesta, pitkään käyttämättömänä olleesta tiilimakasiinista keskustan ulkopuolella Kasarminrannassa. Hän mietiskeli aikansa, eikä uskaltanut tarttua tarjoukseen. Kaveri uskalsi.

– Hän kaappasi tämän ja vieressä olevat samantapaiset rakennukset itselleen, mutta ehti kulua vain vuosi, kun hän jo yllytti minua ostamaan makasiinin pois. Hän tiesi, että käteni syyhysivät taas rakennuspuuhiin. Nuoruudessa panin tarmoni jenkkiautojen korjaamiseen, nykyisin näköjään taloihin.

Asiaa palloteltiin, käytiin pankissa ja hierottiin kauppoja. Kun tuttu hammaslääkäripariskunta halusi ostaa panimoon tehdyn huoneiston kalusteineen, seuraava projekti saattoi alkaa.

Ensimmäinen kuva, jonka Marko esittelee, on päivätty 13. heinäkuuta vuonna 2005. Viikonpäivä ei ollut pahaenteisesti perjantai vaan kevyesti keskiviikko. Kuvassa tiilimuuri näyttää kovia kokeneelta, lähinnä pelkältä rungolta. Toinen kuva paljastaa koko karmean totuuden. Betonista valettu välipohja on purettu ja lattian paikalla on muhkuraista maata. Kolmas kuva on vaikuttavin. Siinä pieni kauhakuormaaja tunkee oviaukosta päivänvaloon lastinaan purkujätettä. Yksistään kivisistä, 70 sentin paksuisista väliseinistä kertyi 58 tonnin verran kaatopaikalle vietävää.

Seuraavassa kuvassa ikkuna-aukkoja suurennetaan alkuperäisiä vastaaviksi, sitä seuraavassa on meneillään tiiliseinän korotus. Otos otokselta Markon unelma edistyy.

– Tiesin etukäteen, että työtä on todella paljon ja se on todella raskasta. Jouduin myös vääntämään monta kertaa kättä Museoviraston kanssa. Siellä ei tahdottu millään sulattaa sitä, että ikkunoiden tuhoamisen sijasta halusin muurauttaa ne samankokoisiksi kuin ne olivat alun perin olleet.

Kun Marko neuvotteli viranomaisten kanssa, hänen piti välillä liioitella vaatimuksiaan, jotta olisi kyennyt antamaan sopivissa paikoissa periksi.

– Vanhaa pitää kunnioittaa, mutta me elämme tätä päivää, ja rakennusten on sovittava uusiin käyttötarkoituksiin.

Samalla tarmolla kuin oman kotinsa, Marko rakennutti talliin kaksi yksiötä vuokrattavaksi ja kolmannen sekä asuin- että toimistokäyttöön soveltuvan tilan. Suunnittelussa auttoi arkkitehti Petri Kemppinen.

– Meistä kukaan ei osaa tehdä kaikkea. Minun puutteisiini kuuluu se, että en millään pysty hahmottamaan mittasuhteita paperilla. Teippasin ja sijoittelin laudankappaleita maahan, jotta näin, mitä mihinkin kannattaa sijoittaa. Petri teki sen jälkeen työtä käskettyä.

Marko innostuu kuvailemaan päässään raivonnutta tunnemyrskyä, joka syntyi, kun hän vertaili samaan aikaan sekä rakenteellisia että sisustusratkaisuja.

– Meinasin hajota laattakaupassa, kun näin, miten monia vaihtoehtoja siellä oli. Suunnittelun kukkaset välttää, jos valitsee ennen liikkeeseen menoa kolme hyvää vaihtoehtoa.

Alakerrassa Marko silittää keittiön tasoa, jollaista ei kaikissa keittiöissä tule vastaan. Möhkäleen pituus on täsmälleen 4,25 metriä ja paino 750 kiloa. Tarvittiin neljätoista miestä kantamaan betonista valettu taso kodin keskeisimmälle paikalle. Se näkyy, kun tullaan sisään, ja tason äärestä näkee suoraan jättimäisellä sohvalla loikoilijat. Yksikään kaapisto ei olisi jaksanut kannatella painavaa betonilevyä, joten Marko rakensi sille tarpeeksi jämerän rungon harkkotiilistä. Pinta kiiltää kuin vastavahattu auto tai kevätjää. Kiilto on saatu aikaan lakkaamalla betoni viiteen kertaan kellastumattomalla autolakalla.

Jotta säihky pysyisi myös jatkossa, lakkaus pitää uusia aika ajoin.

– Halusin yksinkertaisen keittiön, sillä alakerta on suureksi osaksi avointa tilaa. Kodin ruokahuoltokeskuksen piti myös olla tilava, sillä olen hulluna kokkailuun ja kutsun mielelläni kavereita kylään maistelemaan keitoksiani. Yhden taannoisen teemaillan aiheena oli Meksiko, ja meillä kaikilla oli sombrerot päässä. Tequilaakin tarjottiin.

Ruokailutilan takaseinän Marko peitti kiiltävän vastapainoksi karhealla betonilla. Seinään ruiskutettiin betonilaastia, joka oli ensin käsitelty teräslastalla ja viimeistelty kivenmurikalla raapimalla. Viereisessä seinässä on stukkolaastia, jonka pinta näyttää sopivasta kulmasta katsottuna marmorilta.

– Yritin saada huoneisiin rytmikkyyttä ja vaihtelua, mutta halusin toteuttaa sen selkein ja koruttomin keinoin. Runsaat yksityiskohdat kuuluvat kiinteään sisustukseen, eivätkä ne ole sellaisia, jotka pistävät välittömästi silmään.

Markon tyyli on hioutunut vakaasti kohti harrasta minimalismia. Graafisen karuuden joukosta erottuvat ainoastaan kadunpuolen ikkunoita suojaavat valkoiset paneeliverhot. Ohuissa verhoissa luikertelee läpikuultavia koukeroita.

Samat koristeet ovat vastassa yläkerran kylpyhuoneen suihkukaapissa. Kalliin hiekkapuhalluksen sijaan ne on teipattu lasilevyihin. Marko teetti työn paikallisessa mainostoimistossa.

– Olen työni puolesta tekemisissä trendien kanssa ja tavoittelen laadukkuutta kaikessa mitä teen. Haluan itselleni vain parasta enkä ymmärrä miksi kukaan muukaan tyytyisi vähempään. Korkeasta laadusta ei ole pakko maksaa hirvittäviä summia. Jos valmiit ratkaisut ovat minusta liian kalliita, otan selvää, voiko saman asian tehdä edullisemmin itse tai jollakin muulla tavoin. Aika usein voi.

Taitaa olla sopiva hetki kertoa, että karkeat pinnat ja järeät koneet kuuluvat vain Markon vapaa-aikaan. Ne ovat hyvää vastapainoa saksille, hiuskiinteille ja väriaineille, joita hän käyttelee päivisin. Lappeenrantalaiset tuntevat Markon parturi-kampaamosta, jonka yrittäjänä hän aloitti äitinsä jälkeen viime syksynä. Hiusmuotoilijan arkeen kuuluvat myös malli- ja mainoskuvaukset, näytökset ja kouluttamiset sekä velvollisuudet kampaajien kansainvälisen ritarikunnan Intercoiffure Mondialin Suomen-osaston presidenttinä.

Turha edes miettiä, miten Marko ehtii tehdä kaiken. Eikä parane hämmästellä sitäkään, että hän toivoo piakkoin pääsevänsä käsiksi uuteen rakennusurakkaan.

Nykyisessäkin olisi monenlaista viimeisteltävää, eikä ostajakandidaatteja pyöri pihalla häiriöksi asti. Viimeksi Marko liimasi kuumavesialtaan kylkiin turkoosia lasimosaiikkia ja nakutteli vielä lehtikuusesta istuimet. Altaassa kelpaa köllötellä, kun kattona on tähtikirkas taivas.

Kari-Otso Nevaluoma Kuvat Paavo Martikainen