Satavuotias unelmakoti maalla

Omenapuiden ja lehtiverhon takaa pilkottaa viehättävä mansardikattoinen omakotitalo romanttisine piharakennuksineen. Tuo talo sai vannoutuneet kaupunkilaiset muuttamaan maalle.
– Kun unelmiemme koti osui kohdalle, tiesimme sen heti. Paitsi talo myös etelärinnetontti luonnon helmassa lumosi meidät, Minna Vänskä kertoo.
Aamuisin Minna ja Ville Vänskä eivät enää havahdu ohi kaahaaviin rekkoihin ja hälytysajoneuvoihin. Jos tuulen humina puissa ei hiivi uniin, herättää lopulta lempeästi satakielen viserrys.

Alkujaan pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat Vänskät muuttivat Turkuun, koska Ville sai työpaikan Turun Rannikkopatteristosta. Kahdeksan vuoden keskusta-asumisen jälkeen kaipuu omasta omakotitalosta johdatti lukemaan netti-ilmoituksen kohtuuhintaisesta talosta Piikkiössä, noin 15 kilometrin päässä Turusta. He tekivät tarjouksen heti, ja kaupat syntyivät.
Aluksi 172 neliömetrin talo tuntui jopa tarpeettoman suurelta kahdelle. Muutosta oli kulunut muutama viikko, kun pari sai tietää tulevasta perheenlisäyksestä.
– En vielä tuolloin ymmärtänyt, kuinka mahtavaa olisi asua maalla lapsen kanssa: ihmetellä kurkien huutoa syyspellolla, napsia kypsiä metsämansikoita ahon laidasta tai tarkkailla kirkasta tähtitaivasta pakkasiltana, kuvailee Minna.
– Parasta on elää lähellä luontoa ja aavistuksen alkukantaisesti. Sitä tunnetta kaupunkilainen ei tavoita metsäretkellä eikä edes kesämökkilomalla.
Arjen iloa on juosta kylpytakeissa kaatosateesta saunarakennukseen, kantaa puukoppa kuistilta tupakeittiöön ja tuikata tuli sytykkeeseen.

Rakennusinsinööri tutki talon ostovaiheessa, olihan jykevä kaksikerroksinen hirsirakennus vuodelta 1910. Talo oli aikanaan tehty maalaistalon vanhalle isännälle ja emännälle. Ullakkokerroksessa asuivat piiat ja rengit. Tarkastus osoitti perusasioiden olevan kunnossa: vain hienosäätöä tarvittiin.
Pian muuton jälkeen Minna ja Ville saivat yllätysvieraan: rakennusmestarin, joka oli kunnostanut talon vuosituhannen vaihteessa tyttärelleen. Se oli ollut melkoinen urakka. Alakerran lautalattiasta oli poistettu kuusi maalikerrosta ja yläkertaan oli remontoitu kylpyhuone.
Alkuperäisen puuhellan ja leivinuunin kupeeseen oli rakennettu nykyaikainen tupakeittiö. Puuhellakin on tosin yhä käytössä, samoin viereisen olohuoneen vanha uuni.

Minna on lastentarhanopettaja, mutta hän on opiskellut myös visuaalista viestintää. Hän rakastaa käsillä tekemistä. Kodin täyttävät vanhat kalusteet, joille Minna on kunnostanut uuden elämän, muodon tai käyttötarkoituksen. Hän on myös ommellut lähes kaikki kodin tekstiilit.
– Teen haluamani esineen mieluiten itse, jos mahdollista. Minulle on tärkeää, että tavaroilla on tarinat. Sisustan mieluummin vanhoilla kuin uusilla kalusteilla. Käyn harvoin huonekaluliikkeissä.
Aarreaitaksi on osoittautunut vintin ohella liiteri-aitta eli entinen talli, joka kuuluu 4 200 neliön pihapiiriin. Matkoilla Minna koluaa kirpputoreja silmä tarkkana kauneudelle. Lisäksi ystävät ja vanhemmat tietävät antaa hänelle vanhoja tavaroita lahjaksi.
Aitan verstaassa onnistuvat järeätkin kunnostustyöt. Talon yläkerrassa Minnalla on viehättävä puuhasteluhuone, löhöpaikka ja vaatehuone entisen kylmävaraston paikalla. Työhuoneessa on esillä hauskoja kierrätysideoita, kuten vanhaan taulunkehykseen rakennettu peili, valokuva- ja esinekollaasitaulut ja nurkkahylly patinoituneista rappusista. Naulakossa roikkuvista vanhoista hokkareista on tarkoitus tehdä kengät.

Villen työhuone on alakerrassa. Seinälle on kehystetty 98-vuotiaaksi eläneen rakkaan isoisän Antti Rönkön sotien kunniamerkkien luovutuskirjat. Isoisä innoitti Villen uralleen Puolustusvoimissa. Kirjahyllystössä on esillä kattava sotahistoriakokoelma, jossa on jo yli tuhat kirjaa. Vanhemmilta saadun jugendpöydän Ville on kunnostanut itse, ja siihen sopiva tuoli on lahja sisarelta.
Ville on antanut Minnalle vapaat kädet suunnitella kotia mutta on osallistunut mahdollisuuksiensa mukaan kunnostamiseen. Maalisivellin on heilunut uutterasti yläkerran aulan, lastenhuoneen ja makuuhuoneen lautalattioissa, seinissä ja kattopaneeleissa. Aula maalattiin vaaleaksi valoisuuden lisäämiseksi.
Ulkoremonttia tehtiin viime kesänä. Minna on aikaisemmin opetellut ammattilaisen kanssa vanhojen ikkunoiden entistämistä, ja nyt taidosta oli hyötyä omassa kodissa. Päätyjen kunnostus oli kova urakka: kolme päivää keikuttiin nosturilla lateksimaalia kuumailmapuhaltimella poistaen, pintoja hioen ja pellavaöljymaalia sutien.

Viime marraskuussa Minna jäi yksin vuoden ikäisen Pyryn kanssa. Isäntä lähti vuodeksi YK:n sotilastarkkailijaksi, ensin Etelä-Libanoniin ja sieltä Golanille.
Minna toteaa, että maalla asuminen vaatii varsinkin tuollaisessa tilanteessa oikeaa asennetta ja joskus kekseliäisyyttäkin.
Kun Minna tuuletti talven kovimman pakkasyön jälkeen petivaatteita parvekkeella, juuri kävelemään oppinut taapero telkesi oven sisäpuolelta. Puhelin oli yöpöydällä, ja avunhuuto olisi kaikunut vain metsään. Muutaman syvän huuruhengityksen jälkeen perheenäiti solmi kohmeisin sormin lakanaköyden ja kapusi parvekkeelta.
Hermot ja asenne olivat koetuksella myös, kun lapsella oli raju vatsatauti ja vedentulo lakkasi porakaivon pumpun painesäiliön hajoamiseen.
– Siinä sitten soittelin putkimiehille, juotin pojalle lääkettä ja hurautin naapuriin pyykkiä ja pikkupotilasta pesemään, Minna muistelee.

Keväällä Minna palasi työelämään ja aloitti työt AD-assistenttina. Pyry sopeutui hyvin muutokseen. Lopulta kesä toi Villen kotiin.
Vaikka yhteinen arki ei löytynyt uudestaan hetkessä – ikävä purkautui toisarvoisena kiukutteluna vaikka tiskikoneen ”vääränlaisesta” täyttämisestä – perhe saa jälleen nauttia yhdessäolosta.
– Voimme taas kömpiä kolmestaan päiväunille omenapuiden väliin viritettyyn riippukeinuun.

Kaija Sarha Kuvat Juha Juntto