Vanhasta parempi

Koiranpentu Paroni juoksee ohi häntä heiluen, ja ruukuissa kukkivat pelargonit. Täällä kuulee tuulen huminan puissa ja nurmikolla voi kävellä paljain jaloin. Öisin taivalla näkyy satoja tähtiä, joita ei kaupungissa erota.

On helppo ymmärtää, miksei Salomaiden perhe halua muuttaa täältä pois, vaikka sitäkin on tullut harkittua.

Kun Mari ja hänen miehensä Esa päättivät rakentaa omakotitalon kymmenisen vuotta sitten, paikkaa ei emmitty hetkeäkään. Molemmat ovat syntyneet Noormarkussa, joka kuuluu nykyisin Poriin. Täällä ovat sukulaiset, ystävät ja rakas kylä. Lapsuusmuistojen täyttämillä kotikulmilla on hyvä kasvattaa omia lapsia. He tiesivät löytäneensä oikean sijainnin kodilleen seisoessaan tontilla, jonka laidalla jökötti jyhkeä kallio.
– Tässä oli silloin pelkkää metsää, mutta ihastuimme paikkaan heti. Muistan, kuinka visioin jo silloin kallion kupeeseen kesäkeittiötä, Mari kertoo.

Hän iskee lapionsa puutarhan multaan ja keskeyttää pihatyöt hetkeksi.
– Tämä on mielettömän hyvä paikka elää. En vaihtaisi kotikylääni mihinkään. Nautin päivittäin luonnosta ja kauniista jokimaisemista. Kanoottimme tosin on käytössä aivan liian harvoin!

Pari vuotta sitten Salomaat kaipasivat muutosta ja harkitsivat uuden talon rakentamista. Pian he kuitenkin tajusivat, ettei mansikkapaikkaa kannattanut vaihtaa mustikkamaahan: mistään ei löytyisi yhtä hyvää tonttia. Muuttoauton sijaan he tilasivat paikalle raumalaisen sisustussuunnittelijan Johanna Närvän.
– Tässä projektissa oli Esalle aivan riittävästi rakentamista, Mari nauraa.

Ratkaisut syntyivät puutalon remontissa taloudellista ja ekologisista syistä. Salomaat eivät halunneet heittää pois mitään laadukasta ja toimivaa. He päättivät säilyttää vanhan parkettilattian, eikä sitä edes maalattu, koska Paroni raapii lattiaa jatkuvasti. Epämuodikkaita pintoja vaalennettiin ja tiloja selkiytettiin.

Esa luotti sisustuksessa Marin ja Johannan näkemyksiin ja keskittyi remontoimiseen.
– Tein mitä vain, ettei minun olisi enää tarvinnut lähteä mukaan kauppoihin. En tiennytkään, miten aikaa vievää sisustaminen on, Esa virnistää.

Hän maalasi keittiön seinän maitokahvinväriseksi ja vaihtoi kaappeihin vetimet, mikä kohensi koko huoneen ilmettä. Vanhat, hyväkuntoiset kaapit päätettiin säilyttää ja uudistaa maalipinnalla. Samalla uusittiin kodinkoneet ja laatat.
– Onneksi remonttiralliin löytyi rakennustaitoisia sukulaismiehiä. Meillä on suvun kesken tapana auttaa toisiamme asiassa kuin asiassa. Tärkeintä on yhteenkuuluvuuden tunne. Haluamme lastemme Annan ja Tuomaksen tietävän, minkälaisesta maasta he versovat, Mari kertoo.

Sen vuoksi Salomaat järjestävät myös joka joulu suuret juhlat, joihin kokoontuvat kaikki lähisukulaiset.

Perinteiden ja juurien arvostus näkyy perheen kaksikerroksisessa kodissa. Eteisessä on sukulaisten kehystettyjä kuvia, kirjahyllyssä vanhoja, nahkakantisia kirjoja, ja kuistin seinää koristaa vanhanaikainen helmipaneeli. Olohuoneen kepeärakenteisen nojatuolin Esa on saanut isältään.

Vanhempien makuuhuoneessa on vanha peilipiironki. Se on peräisin 1800-luvun lopulta, jolloin Esan äidinäidin äiti eli isomummu hankki sen porilaisesta antiikkiliikkeestä. Pienessä kaupungissa liikkeitä oli vähän mutta valikoima ilmeisesti sitäkin parempi. Piironki kuuluu niihin kalusteisiin, joista perhe ei luovu koskaan.

Mari on asettanut ihailemilleen perintöhuonekaluille vain yhden edellytyksen: kalusteiden pitää olla hyvässä kunnossa, ja jos eivät ole, ne kunnostetaan.
– On vahinko, että piirongin alkuperäinen fasettihiottu peili on vaihdettu nykyiseen. Vaikka sekin on osa esineen historiaa, olen päättänyt vaihtaa piironkiin sen henkeen sopivan peilin.

Alakerrassa perhe viettää yhteistä aikaa, mutta yläkerrassa jokainen saa olla omissa oloissaan. Anna ja Tuomas viihtyvät itse sisustamissaan huoneissa, joissa on kevyitä, nykyaikaisia kalusteita. Molempien huoneissa on punaisen sävyjä: Annalla verhoissa ja huonekaluissa, Tuomaksella muhkeassa nojatuolissa.

Puurappusissa kolisee. Anna huiskaisee äidilleen kättä ja katoaa eteiseen.
– Heippa, mä meen nyt, kuuluu jostakin matkalta. Hänen harrastuslistansa on pitkä: tennistä, ratsastusta ja seurakunnan tyttökerhoa. Onneksi kaikkiin pääsee kotoa helposti pyörällä. Tuomas sen sijaan istuu huoneessaan, jonka oven takaa kuuluu vaimeita ääniä.
– Tietokone on liian kiinostava laite, mutta onneksi Esalla ja Tuomaksella on nyt yhteinen intressi: mopon hankinta, Mari kertoo.

Parikymppisinä Esa ja Mari keskittyivät elämään kodin ulkopuolella. Nyt tilanne on muuttunut.
– Viihdymme kotona. On ihana tunne tulla paikkaan, jossa saa vain olla.

Arki on kiireistä, sillä Marin työ lastensuojelun parissa vie paljon aikaa. Vaikka se on antoisaa, töistä irtautuminen vaatii toisinaan välimatkaa. Perhe matkustaakin pari kertaa vuodessa Kreikkaan.
– Kun haluamme takuuvarman rentoutumispaikan, valitsemme pienen, rauhallisen kylän, Mari sanoo.

Salomaat eivät siis halua liian kauas kotipaikan tunnelmasta edes ulkomailla. Siitä, että tuulen huminan kuulee puissa ja tähdet erottuvat öiseltä taivaalta.

T