Taiteilua arjen kupeessa

Vuosituhannen alussa taiteilija Moosa Myllykangas huomasi tilaisuutensa tulleen. Ouluun oli tulossa asuntomessut, ja messualueen tonteista oli parhaillaan käynnissä ideakilpailu. Siinä haettiin ehdotusta asumisen ja työskentelyn yhdistämiseen. Kilpailu houkutteli Moosaa, joka työskenteli tuolloin Oulun Hiukkavaaran ankeissa ja pienissä armeijan kasarmeissa. Moosa työstää taideteoksia kierrätysmateriaaleista, ja kun tekee jätteestä taidetta, tarvitsee väistämättä tilaa romuvuorelle sekä taiteen tekemiselle innostavan ympäristön. Niinpä Moosa houkutteli Raimo-miehensä ja ystävänsä arkkitehti Aulikki Herneojan tekemään kanssaan kilpailuehdotuksen.
Moosan, Raimon, heidän kahden tyttärensä ja Moosan taiteilijanuran onneksi kolmikon idea voitti niemen kärjessä, alueen viimeisenä sijaitsevan noin 800 neliön tontin. Nyt Moosan ateljee ja koti ovat samalla tontilla. Se sopi perheen elämäntilanteeseen loistavasti erityisesti muutama vuosi sitten, kun nyt 12-vuotias Iiris ja 9-vuotias Vilja aloittivat koulutaipaleitaan.

Uuden talon suunnittelun teemana oli meri. Haasteena oli käsitellä tuttua aihetta mielekkäästi ja uusia näkökulmia löytäen.
– Talon 320 neliötä suojautuvat tumman pääjulkisivun taakse. Julkisivu päättyy kaartuvana keulana kohti merta ja avautuu pihan puolella valoisana ja kaltevana laivan kylkenä, Herneoja kertoo.
Leveä puuterassi pylväsrivistöineen johdattaa pihan puolella sijaitsevaan 70-neliöiseen ateljeehen. Kolmikerroksista Lammin kivitaloa on kutsuttu moni-ilmeisyytensä vuoksi jopa moderniksi jugendtaloksi.
Toinen suunnittelun pääteemoista oli valo. Taloon tavoiteltiin eri tavoin valaistuja, jännittäviä tiloja. Lisäksi taideteoksille ja taiteen tekemiselle suunniteltiin oikeaoppisesti valaistut tilat.
– Näin Milanossa Armanin näyttelytilassa kaltevan seinän ja ehdotin sitä taloomme. Lisäksi huolehdin perheenäitien tapaan kaikenlaisista arkisista asioista, kuten lapasien ja saappaiden säilytystiloista, Moosa kertoo.
Aulikki suunnitteli talon lisäksi myös kaikki sen kiintokalusteet ja suurimman osan pintamateriaaleista. Huolellisuutta ei arkkitehti-ystävältä puuttunut.
– Suunnitteluprosessi sai lähes huvittavia piirteitä, kun arkkitehtimme paneutui jopa siivouskaapin suunnitteluun ja oli kiinnostunut rikkalapion sijainnista.

Taiteilijan talossa taide on ollut itseoikeutetusti sisustuksen lähtökohtana. Ensin on etsitty sopivat paikat teoksille ja vasta sitten on mietitty huonekalujen paikkoja. Lähes kaikki huonekalut ovat vanhoja, ja ne on hankittu perheen edelliseen kotiin.
– Taloa rakennettaessa olin hahmotellut mielessäni paikat kaikille huonekaluillemme. Kun lopulta muutimme taloon, kalustus osoittautui kuitenkin huomattavasti luultua ongelmallisemmaksi. Olen kääntänyt ja vääntänyt huonekaluja sekä kanniskellut niitä kerroksesta toiseen, ennen kuin ne ovat löytäneet paikkansa, Moosa sanoo.
Kaikkien huoneiden seinät maalattiin valkoisiksi, jotta ne luovat väljän ja ajattoman taustan paikoin värikkäällekin taiteelle. Materiaalivalinnat noudattavat niin ikään selkeää linjaa alimmasta kerroksesta ylimpään. Kaikiksi pintamateriaaleiksi valittiin kestäviä ja pitkäikäisiä luonnonmateriaaleja, koska perhe ei halunnut rakentaa kertakäyttötaloa.
Moosa ja Raimo sisustavat pitkän kaavan mukaan. Esimerkiksi olohuoneessa oleva Eilersenin punainen nahkasohva hankittiin pitkän harkinnan tuloksena jo 1990-luvun puolivälissä, vaikka se näyttää edelleen melkein uudelta.
– Ensin haeskelin sohvaa kauan ja sitten keräsin rahaa vähintään yhtä kauan, Moosa sanoo nauraen.

Pariskunta valitsee huonekalut sillä periaatteella, että niiden kanssa eletään pitkään. Sisustusta ei uusita hetken mielijohteesta.
– Nautin enemmän ikkunoista avautuvista maisemista kuin kauniista huonekaluista tai sisustuksesta. Aamuyöllä saatan herätä katselemaan veden yllä välkehtivää kesäyön valoa. Joskus taas katselen, kun betonilaiva Ballerina kääntyy talomme edessä ahtaassa salmessa. Kookas laiva ilmestyy ikkunoiden taakse ja kaatuu melkein syliin.
Taidetta perhe on hankkinut kotiinsa pikku hiljaa. Moosa kertoo olevansa intohimoinen taiteenkeräilijä ja menettävänsä sielunsa kiinnostavan teoksen edessä. Talossa on paljon pohjoissuomalaisten taiteilijoiden teoksia mutta vain vähän Moosan omia töitä.
– En kykene laittamaan liian montaa omaa teosta seinille, sillä niiden katseleminen sitoo liikaa ajatuksia. Omista töistä pitää pystyä luopumaan, jotta vapautuu tilaa uusille ajatuksille ja töille.

Perheen vanhemmat ovat molemmat kotoisin vaatimattomista oloista. Moosan koti sijaitsi Sievin Metsäperällä, missä elettiin vielä 1960-luvulla ilman sisävessaa ja suihkua. Vaikka kotona oli köyhää, siellä oli myös kaunista. Moni asia pyrittiin tekemään itse. Moosa kokeekin taiteellisuutensa tulevan kotoa.
– Äitini puki lapset itse ompelemiinsa vaatteisiin ja oli siinä varsinainen tyylitaituri. Olen kasvanut äidin kangaspuiden äärellä ja saanut samalla perusoppimäärän sommittelusta ja väriopista.
Moosa toimi aiemmin noin 15 vuoden ajan opettajana käsi- ja taideteollisuusalalla. Vuonna 2000 hän ryhtyi itsenäiseksi taiteilijaksi. Aluksi Moosa teki tekstiilitaidetta, mutta valmistuttuaan vuonna 1998 Taideteollisesta korkeakoulusta kuvataideopettajaksi hän pyrki irti tekstiilitaiteen taakasta kohti vapaata ilmaisua.
– Tuolloin olin jo kymmenisen vuotta kapinoinut hiljaa lankaa vastaan. Heitin kaikki lankani pois, eikä lapsille jäänyt edes virkkuulankoja jäljelle, Moosa kertoo.
Hän sanoo vapautuneensa kokonaan materiaalin kahleista vasta aivan viime vuosina. Nykyään hän käyttää mitä tahansa materiaaleja, niin kovia kuin pehmeitä, teoksen tunnelmasta riippuen. Taideteollisen korkeakoulun lopputyötä tehdessään Moosa keksi kierrätysmateriaalit ja myöhemmin it-teollisuuden jätemateriaalit, joista on sittemmin syntynyt jo monta teosta. Lopputyönään hän teki pelipöydän. Se on valmistettu vanerisesta muotoonpuristetusta kuljetuslavasta, jonka päälle on rakenneltu pelikortteja.

Viime vuosina Moosan ateljeesta on kuulunut lähinnä porakoneen ja muiden pientyökalujen ääniä. Työt on suunniteltava tarkoin etukäteen niiden vaatimien kiinnitys- ja porauskohtien vuoksi.
– Olen melko hidas työskentelijä. Pohdin ja jalostan ajatuksiani pitkään ennen lopullisen työn tekemistä. Usein materiaalia on vähän, ja se on niin ainutkertaista, että sitä ei saa lisää. Siksi virheitä ei saisi sattua enää varsinaisen työn teossa.
Moosan työskentely on rakentamista ja sommittelua. Valmiit työt kiertävät näyttelyissä ympäri maailmaa: uusin teos on juuri palaamassa Kiinasta ja työn alla on teos Oulun kaupungintalolle. Työn sisällön miettimiseen menee kauan aikaa.
– Välillä työni on todella intensiivistä, ja kyseenalaistan tekemistäni uudestaan ja uudestaan. Miksi tekisin näin tai miksi jättäisin tämän osan tähän? Kysymysten kautta työn sisältö kirkastuu ja tiivistyy. Teoksissani olen miettinyt paljon myös sekä omaa menneisyyttäni että vanhempieni elämää ja historiaa.
Vuonna 2006 valmistunut teos Kultainen hihansuu sisältää osia Moosan isän jäämistöissä olleista kranaatinpaloista. Serkulleen Moosa valmisti Puhalluskukka-teoksen automaattikutomakoneen metalliniisistä, joka oli peräisin serkun miehen vanhempien lakkautetusta mattokutomosta. Teoksen kautta suvun historia lentää puhalluskukan lailla eteenpäin.
Sukulaiset ja tuttavat ovatkin oppineet soittamaan Moosalle, ennen kuin vievät tavaraa kaatopaikalle.
– Nykyään odotan mielenkiinnolla, mitä vastaani tulee seuraavaksi. Kaikki aarteeni ovat saaneet tilaa ympärilleen, Moosa sanoo.

Minna Hurme  Kuvat Martti Järvi