Villa Wilhelmsbergin valkea joulu

Vaaleanpunainen huvila pilkistää kahden leveän takorautaportin takaa. Portin edessä juoksentelee pikkuinen tummanharmaa koira, joka ilmoittaa kovaan ääneen vieraan saapumisesta. Villa Wilhelmsbergin pihapiiriin ei saavutakaan ihan noin vain. Tuota pikaa portille ilmaantuu myös talon isäntä, jonka ystävällinen olemus ja rauhallinen kädenpuristus toivottavat vieraan tervetulleeksi. Myös talonvahti, joka esitellään Siruksi, osoittautuu heti portin sisäpuolella sangen suopeaksi. Vahdin pienen virkaintoisuuden ymmärtää, sillä kaikilla ei ole yli satavuotiasta huvilaa vahdittavanaan.
1800-luvun viimeisinä vuosina valmistunut huvila on syystäkin asukkaidensa ylpeys. Suuret vanhat puut ympäröivät majesteetillisina taloa, ja aivan likellä olevan meren tuoksu kantautuu pihaan. Talon pitkän historian aistii heti astuessaan sisään kauniista puisista ulko-ovista, jotka ovat kutsuvasti auki. Uteliaisuus on kieltämättä suuri: millainen on perhe, joka on saanut kodikseen tällaisen satulinnan?
Kotia, josta monet vain haaveilevat, asuttavat omassa yrityksessään sisustussuunnittelijana toimiva Lea Salovaara, hänen miehensä Timo ja heidän tyttärensä Sanni sekä tietysti Siru-koira. Lähes 400-neliöinen huvila seisoo kallion päällä, melkein hehtaarin kokoisella puutarhatontilla. Lean ja Timon puheista välittyy kuitenkin ennen kaikkea huvilaelämän kodikkuus, lämpö ja kiireettömyys.

Parhaillaan villa Wilhelmsberg valmistautuu jouluun. Talo puetaan valkoiseen, joka on Lean mielestä ainoa oikea joulun väri. Joulun aikaan huvilan jokaisella ikkunalla kimmeltää valkoinen kynttelikkö, ja isosta talosta kajastaa suuri määrä valoa. Edelliset asukkaat olivat jättäneet jälkeensä viisi punaista kynttelikköä, jotka Timo sijoitti ikkunoille Lean maalattua ne ensin valkoisiksi. Tästä sai alkunsa Wilhemsbergin talven valaisemisen perinne. Valot syttyvät ikkunoille jo syksyllä, eikä niiden pois ottamisella ole kiirettä. Kyntteliköt, joita Lea kutsuu mieluummin talvi- kuin jouluvaloiksi, saavat valaista läpi koko pimeän vuodenajan. Perheen perinteisiin kuuluu myös, että joulukuusi saa oman lahjansa, useimmiten jotakin valkoista. Lea on tuonut tavan lapsuudenkodistaan.
Vuosikymmenten saatossa talo on nähnyt monenlaisia joulunviettäjiä. Lea kuljettaa vierasta huoneesta ja tarinasta toiseen. 1900-luvun alkuvuosina talossa asui taiteilija, huonekalutehtailija Louis Sparre ja hänen vaimonsa Eva Mannerheim-Sparre, presidentti Mannerheimin sisar. Kuuleman mukaan talossa vietettiin taiteilijaelämää nimekkäällä kokoonpanolla. Mukana olivat muun muassa Hugo Simberg, Akseli Gallén-Kallela, Albert Edelfelt, Jean Sibelius sekä tietysti koko joukko Mannerheimejä, talon silloisen emännän perhettä.
Yksi kiehtovista tarinoista koskee ruokasalin ikkunasta näkyvää vanhaa mäntyä, jonka paksut oksat ovat kiertyneet monelle mutkalle. Juuri tämän männyn sanotaan olleen aikanaan Pekka Halosen mäntyaiheisten taulujen esikuvana. Lisäksi alkukesästä puutarhassa kukkii keltamo, jonka säilymisestä itse Ruotsin kuninkaan kerrotaan kantaneen huolta. Syy huolenpitoon oli se, että kasvilla on uskottu olleen hyvää tekevä vaikutus sellaisille, jotka viettävät paljon aikaa herkuista notkuvien pöytien ääressä.

Hyvän ruuan ja seuran iloista nautitaan Villa Wilhelmsbergissä edelleen, ja ystävien yhdessäololle talossa on mukavasti tilaa. Täällä ei puhuta tehoneliöistä vaan koetaan ja eletään todeksi vanhan rakennuksen tuhlaileva tila ja valo. Ruokasalissa on kolme metriä pitkä pöytä, jota ovat olleet kunnostamassa entisöijä, kuvanveistäjä ja puuseppä. Sen ääreen on mukava kutsua ystävät nauttimaan niin talvi-illoista kuin alkavan kevään valostakin. Taannoin mennyt aika heräsi henkiin konkreettisella tavalla, kun talossa juhlittiin Lean syntymäpäiviä: pöydän antimet oli nimittäin valmistettu Eva Mannerheim-Sparren reseptien mukaan.
Vuoden tärkein ateria lienee kuitenkin jouluaaton päivällinen, jota kokoonnutaan syömään kolmen sukupolven voimin. Ruokasalin pitkä pöytä saa kannettavakseen lukuisat jouluherkut, jotka syntyvät Lealta käden käänteessä. Hän on toiselta ammatiltaan kotitalousopettaja. Pöydässä ovat tarjolla kaikki perinteiset jouluherkut, kuten laatikot, kinkku, makeat jälkiruuat ja tietysti Lean omat suosikit eli kylmät alkupalat. Ainoat oikeat kalat saa perheen mielestä Kalaherkut Nygreniltä Tampereen kauppahallista, jossa Timo käy aina aatonaattona.
Salovaarat eivät ole kuitenkaan piintyneet tavanomaisiin aikoihin ja tapoihin. Lehtitaikinasta valmistettuja, luumuhillolla höystettyjä leivonnaisia syödään tässä talossa pitkin syksyä. Koska tätä koko perheen herkkua ei oikein syksyllä tohdi kutsua joulutortuksi, Wilhelmsbergissä puhutaan ”propelleista”. Jouluna ne ovat erityisen maukkaita, kun Lea maustaa taikinan muun muassa konjakilla.

Vanha huvila on saanut itselleen asukkaat, jotka eivät vain asu talossa vaan elävät sitä. Perhe kunnostaa ja sisustaa kotia pieteetillä, ja kaikki vanha, minkä voi säilyttää, säilytetään. Kerroksellisuus ja rosoisuus kuuluvat tällaiseen taloon, ja perhe antaa sen myös näkyä. Lean ja Timon makuuhuoneen vanhat verhotangot eivät ole aivan sisustussuunnittelijan oppien mukaisesti sijoitetut, mutta tässä kohtaa Lea on antanut periksi. Hän myöntää olevansa taipuvainen tavoittelemaan täydellisyyttä, mutta vanhat verhotangot olivat niin kauniit, että niiden annettiin jäädä.
Sisustaminen ei silti ole ammattilaisenkaan kodissa loputonta.
– Nautin siitä, kun jokin osa kokonaisuudesta tulee valmiiksi. En ole niitä ihmisiä, jotka vaihtavat verhot kolmesti vuodessa.
Vanhassa ja isossa talossa on koko ajan jotain kesken, mutta Lea ja Timo nauttivat yhdessä tekemisestä. Timo on viime aikoina kunnostanut talon pihapiirissä olevaa pehtorin tupaa, joka on myös Lean työhuone. Unohdettuna varastona ollut pieni talo on saanut Lean ja Timon yhteistyönä uuden elämän. Rojut on kannettu ulos ja rakennus on remontoitu uusia tarkoituksia varten. Kunnostuksen jälkeen pehtorin tupa lienee yksi kodin moderneimmista osista, vaikka sen tiedetään olevan vanhempi rakennus kuin villa itse.
Sisustussuunnittelijan työpiste on pelkistetty ja valkoinen. Vaikka lopputulos onkin erilainen kuin pää-rakennuksessa, sisustus on syntynyt samoilla periaatteilla. Pariskunta on yhdistänyt uutta ja vanhaa, ostanut huonekalut pääosin huutokaupoista, suunnitellut ja rakentanut itse alusta alkaen.
– Tämä on mahtava ympäristö tehdä töitä. Osaamme arvostaa toistemme osaamista, Lea kiittelee.

Vaikka Villa Wilhelmsbergillä on pitkä, nimekkäitä henkilöitä vilisevä historia, sitä ei pidetä kuin museota. Villa on koti, jossa elämä saa näkyä. Huutokaupasta hankitut, vaaleilla kankailla päällystetyt olohuoneen huonekalut voisivat olla jollekulle hartaasti vaalittu sisustuksen silmäterä, mutta tässä kodissa ne eivät ole pelkästään silmää miellyttämässä. Sohville voi istua, vaikka jalassa olisivat pehtorin talon maalausurakassa tahriintuneet housut tai vaikka olisi sattunut juuri juoksemaan pienillä tassuilla märkää pihatietä pitkin propellien tuoksun houkuttamana.
Viimeistään poislähdön hetkellä vierailija oivaltaa, mistä tämän talon asukkaiden sisustamisessa on kyse. Portti, joka oli saapujan mielestä kaunis ja käytännöllinen, sisältää nykyisten asukkaiden kodin kunnostuksen kulmakivet. Koti on rakennettu perheen tarpeiden mukaan, vanhaa säilyttäen ja sitä harkitusti uuteen yhdistäen. Tien vieressä ollut vanha koristeellinen takorautaportti on säilytetty mutta sen paikkaa on vaihdettu. Vanha portti on siirretty hivenen kauemmaksi tiestä ja sen viereen on teetetty toinen portti. Uusi on tehty niin tarkasti vanhan mallin mukaan, ettei eroa kahden portin välillä huomaa. Miksi nämä muutokset? Tietysti siksi, ettei Siru-vahti vilistä omille teilleen.
 

Anna Hermiö Kuvaussuunnittelu Laura Brotherus Kuvat Riikka Kantinkoski