Talo joen varrella

Ensin kuuluu ääni. Sitten näkyy itse koski, jonka vesi kieppuu ja vaahtoaa yli kivien valtavalla voimalla. Se virtaa vuolaana vain muutaman metrin päässä punamullatusta puutalosta. Pienet kivetyt askelmat johtavat talon portailta suoraan veteen.
– Tuossa jäähdyttelemme rapukattilaa. Uimaan siitä ei voi mennä, sillä virta on tuossa kohtaa liian voimakas, kertoo talon emäntä Kristina Fohlin.
Talo sijaitsee suojaisassa laaksossa jylhän kallion ja joen törmän välissä. Pihan perällä on ulkohuussi ja etupihalla kuisti, jonne katetaan kauniina päivinä lounas. Alajuoksulla on saunamökki ja lasten perheiden käyttöön annettu aitta. Siellä on myös uimapaikka, josta voi pulahtaa veteen. Veteen mennessä on parasta pitää tiukasti kiinni rappusista.
– Kesällä laitamme lastenlastemme ympärille turvaköyden ja annamme heidän uida sen varassa. Itse uin joka aamu 50 vetoa vastavirtaan. Vaikka vetoni ovat voimakkaita, en oikeasti liiku yhtään mihinkään, Kristina sanoo.
Hän on poiminut miehensä Rolfin kanssa koskesta monta vettä valuvaa melojaa, jotka ovat lähteneet läheiseltä järveltä kurkistamaan, mitä täältä löytyy. Koski on ehtinyt kastella pahanpäiväisesti useita kameroita ja kännyköitä.
– Huvittavin tapaus taisi olla, kun olin pihalla haravoimassa, ja yhtäkkiä tuntematon mies nosti päänsä koskesta ja tervehti. En ollut nähnyt hänen tuloaan, sillä hän oli ajautunut useita kymmeniä metrejä veden mukana, Rolf naurahtaa.
Toki vaaratilanteitakin on ollut. Kerran pariskunta pelasti koskesta uupuneen koiran, joka ei päässyt enää omin avuin vedestä ylös.
 
1870-luvulla rakennettu puutalo on kulkenut Kristinan suvussa vuosikymmeniä. Hänen isoisoisänsä rakensi sen kymmenhenkisen perheensä kodiksi, ja siitä tuli myöhemmin suvun kesäpaikka. Fohlinit perivät talon 1990-luvulla Kristinan Louise-tädiltä ja ristivät sen tädin mukaan.
– Täti oli suuri tavaran ystävä. Hänen kuoltuaan raivasimme sisätiloja päiväkausia ja poltimme romua pihalla, Kristina kertoo.
Fohlinit tekivät talossa myös valtavan remontin: suoristivat seiniä, laittoivat uudet lattiat ja putsasivat ikkunankarmit.
Tuvan nurkassa nököttää yhä toimiva alkuperäinen puuhella. Kamarissa talon historiasta muistuttavat pönttöuuni ja esille otetut vanhat hirret.
– Ne taitavat olla vielä vanhemmat kuin tämä talo. Mustuus hirsien välissä viittaa siihen, että ne ovat peräisin vanhasta riihestä, Rolf kertoo ja rapsuttaa nokea sormellaan.
Talossa on sähköt, mutta vesi kannetaan läheisestä lähteestä. 1930-luvulla taloa laajennettiin yläkertaan. Nykyisin vintillä on kaksi pikkuruista makuuhuonetta, jotka pitää lämmittää erikseen. Alakerran tupa on talon sydän. Koskimaisema näkyy sen suurista ikkunoista, joiden ääreen Rolf ja Kristina istahtavat perjantai-iltaisin saavuttuaan mökille kotoaan Helsingistä.
– Saatamme istua pöydän ääressä tuntikausia puimassa asioita, joista kaupungissa ei ehdi puhua. Samalla kuuntelemme kosken pauhua. Se on hyvin voimakas ja rauhoittava ääni, Kristina kuvailee.
Kosken ääneen pitää totutella joka vuosi uudelleen. Kun Fohlinit tulevat mökille keväällä ensimmäisiä kertoja, heistä tuntuu kuin ulkona pauhaisi rankkasade.
 
Kristinan lapsuudessa koski suorastaan kuhisi jokirapuja. Näin oli vielä silloinkin, kun hän tutustui mieheensä 1960-luvulla.
– Kahlasimme iltaisin kumisaappaat jalassa jokeen, nostimme kiviä ja sokaisimme ravut taskulampulla. Sitten vain otimme peräpäästä kiinni ja laitoimme ne sankoon, Rolf kertoo.
Kosken rapuja kutsuttiin 1920-luvulla Helsingissä hummereiksi, sillä ne olivat todella isoja. Kristinan isä keräsi nuorena poikana taskurahaa myymällä niitä Helsingin Kämp-hotellille. Sitten naapurin poika hoksasi tämän ja ajoi seuraavana kesänä rapusaaliinsa kanssa hevoskärryillä Kämpin eteen.
– Harmi vain, että hän oli aloittanut ravustuksen päivää ennen kauden alkua, eikä hotelli voinut ostaa hänen rapujaan, Kristina sanoo.
1970-luvulla jokiravut hävisivät koskesta lähes kokonaan rapuruton myötä, ja pitkään alueelta ei saatu yhtään rapuja. Sitten lähijärveen istutettiin täplärapuja, jotka syrjäyttivät vahvempina jokiravut.
– Rapuasiantuntijoiden mielestä jokirapu on se ainoa oikea rapu, mutta en huomaa maussa suurta eroa. Täpläravun kuori on vain kovempi, Rolf sanoo.
 
Joka vuosi samaan aikaan Kristina ja Rolf soutavat piknikkieväineen järvelle. Kun ravustuskausi alkaa tasan kahdeltatoista, he laskevat merrat veteen ja poksauttavat kuohuviinipullon auki.
Kristina keittää rapuja ahkerasti ja tarjoaa niitä kaikille vieraille. Rapujuhlia vietetään tiuhaan.
– Ja tietysti lauletaan snapsilauluja, onhan se osa kulttuuriamme. Kummallista, että rapujen syönnistä tulee niin usein pää kipeäksi, Rolf naurahtaa.
Kristinan vanhemmatkin järjestivät rapujuhlia, mutta silloin ravut keitettiin saunan padassa. Kristina yritti sitä kerran, mutta yrittämiseksi se jäi.
– En pystynyt hallitsemaan tulta. Vesi kiehui yli, ja saksiniekat tulvivat veden mukana pois. Ei auttanut kuin heittää vettä tulipesään.
Pariskunta viettää Villa Louisessa pääsiäisestä lähtien joka toisen viikonlopun ja koko kesälomansa. Kausi päättyy yleensä lokakuun lopussa samaan aikaan ravustuskauden kanssa. Talvella otetaan pakkasesta rapuja liemineen ja tehdään niistä Rolfin bravuuria, höyryävän kuumaa rapukeittoa.